C'était la guerre des tranchées

Jacques Tardi, C'était la guerre des tranchées (1993). Casterman, 2012.

Nuoruudessa kirjastossa kohdatut Jacques Tardin ja José Muñozin albumit olivat omituinen pulahdus eurooppalaiseen sarjakuvaan. Tietynlaiseen realistiseen piirrosjälkeen ihastunut lukija kohtasi ekspressiivistä, aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka saneli itse suhteensa todellisuuteen. Muñozin tarinat kulkivat repaleisina epätodellisina mustavalkoisina unina. Tardin salapoliisitarinat käyttivät ohutta selkeää viivaa ja suuria ruutuja; kuvituksen ja tarinoiden välillä oli omituinen jännite.

Jacques Tardi (s. 1946) on yksi "suurista" sodanjälkeisistä ranskalaisista sarjakuvapiirtäjistä ja todennäköisesti ainoa, jonka lapsuutta ovat varjostaneet painajaiset ensimmäisestä maailmansodasta. Isovanhempien kertomukset jäivät elämään hänen mieleensä ja purkautuivat vuosia myöhemmin sarjakuvina. Jo 1970-luvun alussa hän julkaisi sarjakuvan Adieu Brindavoine, jossa valokuvaaja sotkeutuu sotaa edeltäviin tapahtumiin ja joutuu myöhemmin rintamalle sarjassa La Fleur au fusil. Vuonna 1993 albumina julkaistu C'était la guerre des tranchées ilmestyi alunperin jatkokertomuksena À Suivre -lehden sivuilla. Sen Yhdysvalloissa julkaistu käännös voitti kaksi Eisner-palkinto vuonna 2011. Teos voi hyvin olla muodostumassa osaksi kulttuurista ensimmäistä maailmansotaa käsittelevää kaanonia.

C'était la guerre des tranchées on katkelmallinen, useita lyhyitä tarinoita sisältävä teos. Tarinat esittävät tavallisten sotilaiden yrityksiä sopeutua tai selviytyä mielettömässä sodassa. Tarinoissa ei ole varsinaisesti mitään kaavaa, mutta sota ei suosi ketään.  Sotilaiden turhautuminen, naivius, kyynisyys, viha, pelko ja luopuminen ovat yhdentekeviä.

Binet kuolee konekiväärituleen lähdettyään etsimään kadonnutta ystäväänsä ei-kenenkään-maalta. Haavoittunut Mazure joutuu muista eroon ja piiloutuu saksalaisen sotilaan kanssa kirkon kellariin. Kahden päivän päästä heidät löydetään; saksalainen ammutaan ja Mazure tuomitaan rintamakarkurina kuolemaan. Kun kolmannen komppanian kolmas läpimurtoyritys epäonnistuu ja sen rippeet vetäytyvät omiin asemiinsa, heidän niskaansa sataa omaa tykistötulta, jonka kenraali tilasi rankaistakseen epäonnistumisesta. Iloinen Bouvreuil saa osuman nivusiinsa ja huutaa piikkilankoihin sotkeutuneena vaimoaan, kunnes toverit armeliaasti katkaisevat kärsimyksen.

Tardin maalaamat rintamat ovat harmaita ja liejuisia. Sotilaat rämpivät kuolleen maiseman halki. Saappaat juuttuvat mutaan. Ruoat kylmenevät. Saksalaisia vilahtaa siellä täällä, mutta sotilaat oppivat pelkäämään yhtä lailla omia upseereitaan. Kuoleman kanssa ei voi käydä kauppaa, sen kanssa ei voi järkeillä, eikä siltä voi piiloutua. Paksuissa päällystakeissaan mudassa hoipertelevat sotilaat ovat kaikkea muuta kuin sankarillisen näköisiä. Ainoa ylevyyttä muistuttava hetki nähdään kahden lentokoneen turnajaisia muistuttavassa kaksintaistelussa. Muuten sotilaat joutuvat etäisyyden päästä käytettyjen konekiväärien ja tykkien jauhamiksi ilman minkäänlaista otetta kohtaloonsa.

Tardi käyttää suuria ruutuja, usein vain kolmea per sivu. Hergén ligne clairen tapaan taustat ja aseet ovat tarkasti piirrettyjä, mutta ihmiset ovat selvästi sarjakuvahahmoja. Kuvakulma on usein suoraan sivulta, jolloin katsoja on ikään kuin tapahtumien tasalla.

C'était la guerre des tranchées on sodanvastainen teos. Sen sivuilla siviilien sotaa edeltänyt isänmaallinen tunne näyttäytyy hölmönä kiihkona. Sota on ensisijaisesti säälimätön painajainen.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa (muut luetut).