Siirry pääsisältöön

Blacksad 5: Amarillo

Juan Díaz Canales ja Juanjo Guarnido, Blacksad 5: Amarillo. Ranskankielisestä alkuteoksesta Blacksad 5 - Amarillo (2013) suomentanut Kirsi Kinnunen. Egmont, Helsinki, 2013.

Blacksad on espanjalaisen käsikirjoittajan Juan Díaz Canalesin ja espanjalaisen piirtäjän Juanjo Guarnidon kehittämä Yhdysvaltoihin 1950-luvulle sijoittuva sarjakuva. Päähenkilö John Blacksad on musta kissa, joka tekee keikkaa yksityisetsivänä. Kerronta yhdistää taitavasti film noir -tekniikoita animoituihin eläinsatuihin, mutta tarinat on kuitenkin selvästi suunnattu aikuisille. Käsikirjoitusten ja piirrosten realismi pyörittää sodan jälkeisiä poliittisia ja kulttuurisia ongelmia, rasismia, kommunismia, huumeita ja aikakauden nihilismiä, jotka tapaavat peittyä 1950-luvun nopean teknologisen kehityksen ja talouskasvun alle. Vesivärien murretut sävyt siirtävät rekisterin animaatiosta vakavaan draamaan. Vaikka sarjakuva syntyy espanjalaisissa käsissä, se on suunnattu ensisijaisesti ranskankieliselle sarjakuvamarkkinalle. Alkuteos ilmestyy Dargaud-kustantamolta ranskaksi.

Amarillo on viides Blacksad-albumi. Sen kehyskertomuksen muodostaa New Orleansista New Yorkiin paluuta tekevä John Blacksad. Kaksi sekopäistä kirjailijaa varastaa hänen käyttöönsä uskotun auton, ja Blacksad joutuu jäljittämään heitä. Kun sitten paljastuu autovarkauden lisäksi ilkivaltaa ja lopulta ruumis, liittovaltion poliisikin kiinnostuu tapauksesta. Varastetusta autosta löytyy kuitenkin Blacksadin lompakko, joten hänestä tulee pääepäilty.



Varsinainen tarina rakentuu tällä kertaa ranskalaisen näytelmäkäsikirjoittajan ja runoilijan Antonin Artaudin ajattelun ympärille. Hänelle unet ja harhat olivat todellisuutta kuten "ulkoinen" todellisuuskin. Se on konsensuksen tulos samaan tapaan kuin teatteriyleisön väliaikainen todellisuus, johon he näytelmän ajaksi alistuvat. Artaud uskoi, että taiteen pitää koskettaa yleisöä kaikin mahdollisin keinoin. Teksti on hallinnut kulttuuria tarpeettoman pitkään, ja taiteen tulisi olla tilassa tapahtuvia fyysisiä tekoja. Hänen julman teatterinsa oli tarkoitus paitsi tuottaa epämukavuutta myös riisua yleisöltä tämän valheellinen käsitys todellisuudesta, heittää tämä tapahtumien keskelle ja sulkea yleisöä suojaava esteettinen välimatka näytelmän ja yleisön väliltä.


Díaz Canales kuljettaa draamaa kahden beat-kirjailijan kautta. Toinen heistä on raivohärkä Abe, puhdasta, raakaa ja itseriittoista luomisvoimaa, jota ohjaava impulsiivinen nihilismi kumpuaa Artaudin runoista. Nuorempi heistä, Chad, on rohkeuttaan ja itseluottamustaan etsivä leijona. Hänen esikoisteoksensa oli menestys, mitä hänen ystävänsä pitävät heikkoutena. Todellinen kirjailija ei huoraa sanojaan rahaa vastaan.
Mikään ei todista, että sanojen kieli olisi paras mahdollinen kieli.
Chadin ja Aben suhde on epäterve. Beat-kirjailijoiden nauttimat päihteet lisäävät Aben ohjaamaan julmaan teatteriin kierroksia. Kun viinapullojen keskelle tuodaan ladattuja aseita, näytelmän väkivalta kaventaa yleisöä suojaavan esteettisen välimatkan; näytelmä tulee lähelle, se on fyysisiä tekoja, sillä on seurauksia, se synnyttää lisää väkivaltaa. Chad joutuu tekemään valintoja. Käsikirjoitus lienee saanut inspiraation William Burroughsin, Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin muodostamassa beat-piirissä vuonna 1944 tapahtuneesta puukotuksesta. Kerouac auttoi peittämään tapon jälkiä, kunnes tekijä päätti antaa itsensä ilmi.

Amarillo on yhdistää sanan ja kuvan, eikä jää Artaudin osoittamaan kuoppaan. Se  käyttää taitavasti noir-teemoja: Nainen on pulassa, eikä keskiluokkaa ei näy missään. Tarinan nihilismi kantaa sarjakuvan virittämän väliaikaisen todellisuuden loppuun asti. Kerouacin kuumeisten tarinoiden tapaan henkilöt kaahaavat Route 66 -valtatietä kohti muutosta. Vaikka päivät ovat valoisia, varjot rakennusten ja esineiden luomat varjot kurottuvat henkilöiden ylle. Eläinhahmot ovat osuvia. Hyeenamainen lakimies väistelee konflikteja, leijonakirjailija Chad on itsessään nyökkäys Ozin velhon suuntaan.

Kuten Blacksad-sarjan aikaisemmatkin osat, Amarillo on edelleen erinomaista sarjakuvaa. Díaz Canales yhdistää viihdyttävää dekkaria koviin aiheisiin moitteetta, ja Artaudin kautta tarinaan aukeaa mielenkiintoinen hämärä tila, joka ei vielä ensilukemalla selviä. Nimen, kannen ja tarinan teemaväri on keltainen (esp. amarillo), joka ainakin lännessä usein yhdistetään pelkuruuteen. Guarnido käyttää sitä ja sen vastaväriä taitavasti luomaan tunnelmaa erityisesti silloin, kun jotain tarinan kannalta oleellista on panoksena. Vesivärijälki on muuttunut hieman albumista toiseen, ja tällä kertaa piirrosta vahvistaa tavanomaista paksumpi ääriviiva, ja taustojen yksityiskohdat ovat luonnosmaisempia. Ehkä tavoitteena on ollut väkivaltaisempi ja kuumeisempi ote, ehkä Guarnido kokeilee eri keinoja.

Takakansi lupailee kuudetta albumia.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

C'était la guerre des tranchées

Jacques Tardi, C'était la guerre des tranchées (1993). Casterman, 2012.

Nuoruudessa kirjastossa kohdatut Jacques Tardin ja José Muñozin albumit olivat omituinen pulahdus eurooppalaiseen sarjakuvaan. Tietynlaiseen realistiseen piirrosjälkeen ihastunut lukija kohtasi ekspressiivistä, aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka saneli itse suhteensa todellisuuteen. Muñozin tarinat kulkivat repaleisina epätodellisina mustavalkoisina unina. Tardin salapoliisitarinat käyttivät ohutta selkeää viivaa ja suuria ruutuja; kuvituksen ja tarinoiden välillä oli omituinen jännite.

Jacques Tardi (s. 1946) on yksi "suurista" sodanjälkeisistä ranskalaisista sarjakuvapiirtäjistä ja todennäköisesti ainoa, jonka lapsuutta ovat varjostaneet painajaiset ensimmäisestä maailmansodasta. Isovanhempien kertomukset jäivät elämään hänen mieleensä ja purkautuivat vuosia myöhemmin sarjakuvina. Jo 1970-luvun alussa hän julkaisi sarjakuvan Adieu Brindavoine, jossa valokuvaaja sotkeutuu sotaa edeltäviin tapa…

Lost Planet: First Colony

Izu & Massimo Dall'Oglio, Lost Planet: First Colony. Ranskankielisestä alkuteoksesta Lost Planet (2013) englanniksi kääntänyt Mark McKenzie-Ray. Titan Comics, London, UK, 2014.

Lost Planet: First Colony on CapCom:in julkaiseman Lost Planet 3 -videopelin maailmaan sijoittuva sarjakuva. Sen tarina sijoittuu aikaan 40 vuotta ennen videopelin tapahtumia: Maapallo on saastunut ja melkein elinkelvoton. Merta ja ilmakehää puhdistavat laitokset, joiden on määrä pelastaa kuoleva planeetta, nielevät valtavan määrän energiaa, jota on tarjolla alati vähemmän. Avaruuteen on lähetetty lukuisia retkikuntia etsimään asuttavia planeettoja ja niiltä uusia energiamuotoja. Vaikka hanketta johtaa "maan hallitus", retkikuntia varustavat suuryritykset.

Jäinen E.D.N. III -planeetta vaikuttaa lupaavalta. Sinne lähetetty retkikunta löytää valtavat määrät T-ENG -lämpöenergiaa, mutta pian retkikunta joutuu ongelmiin. Kuultuaan suuryrityksen toistaiseksi hylänneen kaivoshankkeensa jääplaneetalla…

Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Nina Hemmingsson, Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Jag är din flickvän nu (2006) suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY, Helsinki, 2011.

Ruotsalaisen Nina Hemmingssonin hauska Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (2011) tarjoilee surrealistisen kokoelman erimittaisia sarjakuvia sukupuolirooleista, ahdistuksesta ja ihmissuhteista. Päähenkilöt ovat eri-ikäisiä naisia, joiden kautta Hemmingsson kääntää sukupuoliasetelmat päälaelleen. Samalla kääntyvät myös monet ulkonäköön, seksuaaliseen käyttäytymiseen, parisuhteisiin ja hyväksytyksi tulemiseen liittyvät kysymykset paljastaen samalla jotain uutta maailmasta ja tasa-arvosta.

Hemmingsson ei kuitenkaan saarnaa, eikä sukupuolten välinen vastavuoroinen riippuvuussuhde katoa tai tuhoudu, vaan sen uumenissa on jotain hyvääkin. Hän tekee pilaa paitsi miehistä myös naisista omituisine odotuksineen. Huumori on terävää ja absurdia: Suhde päättyy, koska miehen peräsuolesta on löytynyt ulostetta. Tai koska tämän buddhalain…